Desyren historia siten kuin sen muistaa perustajapoju Mazi Bee. Myöhemmin tänne toivon mukaan saadaan muidenkin jäbien versioita.

Desyre ensimmäistä kertaa oikeana bändinä vuonna 2003. Kuvan aikaan elettiin kunnon ydintalvea ja pakkasta oli varmasti yli 30 astetta.
Kuvassa keikuilevat vasemmalta oikealle: Jambo, Latex, Mazi & Coco. Cocon Jackson-skeba pöllittiin hieman tämän jälkeen. Pahus!



ALKUTAIVAL

Desyre veti ekan "viralllisen" rutistuksensa elävälle yleisölle vuonna 2003 Järvenpäässä Amphirock-tapahtumassa. Festareiden anti koostui suurimmalti osin aika synkästä ja raskaasta musiikista.
Desyre oli ilman muuta se väriläiskä ja oudoksunnan kohde noissa pippaloissa. Se on rokk! =)








Bändin lookki oli vielä hieman haussa. Rumpalitta oli mielenkiintoista vetää keikka
läpi. Meikkaus tapahtui tuimien dark metal-bändien nenän edessä, joista osa katsoi
meitä hieman halveeraten. Mutta kyllä oli veikeää meininkiä!

Meillä oli tuohon aikaan tasan kaksi (muka) valmista biisiä ja niitäkin oli vain treenattu enimmäkseen meillä himassa (usein vielä ilman vahvistimia), koska rumpalia ei oikein tuntunut löytyvän. Ja kun se sitten ennen tätä keikkaa löytyi, niin lähti bändistä juuri kivasti ennen sitä. Kaveri ei jaksanut olla kahdessa pumpussa samaan aikaan, joka on toki ymmärrettävää. Mutta vähän heikon ajankohdan lähtemiselleen valitsi.
Ja olipa vielä tuossa tilaisuudessa juontajanakin, mutta senhän nyt kaikki tiesivätkin jo (eh eh).

Arvelutti toki, että mitenköhän sitä tästä selvitään. Ja olihan se joidenkin mielestä aika hoopo tempaus edes lähteä koko tapahtumaan "puolella tankilla". Meikäläinen ei esim. ollut laulanut biisejä kertaakaan kokonaan läpi noissa meidän ns. treeneissämme ja biisien harjoittelu itsessäänkin oli aika puolivillaista.

Syy siihen oli seuraava:

Aluksi olin hyvinkin innoissani kun vihdoin löytyi kaivatut jäsenet bändiin. Yksin kun homma ei oikein luistanut. Muutaman kuukauden kuluttua kävi kuitenkin selväksi, että jengi ei oikein ymmärtänyt meikäläisen visiota Desyrestä, vaikka kuinka varovasti ja selvästi yritin sitä valoittaa. Osaa jäpikkäistä häiritsi se, että musiikin ulkopuolisiin seikkoihin kiinnitettiin niin paljon huomiota.

Näiden tapahtumien ajallinen kaari sijoittui noin karkeasti arvioiden vuosien 99-02 välille ja "glamin uusi tuleminen" ei vielä näkynyt katukuvassa. Ja vaikka olisikin, niin nämä soittajat (niin taidokkaita ku olivatkin) eivät näin runollisesti ilmaistuna olleet hair school, eli tukka-koulukuntaa.

Monet meikäläisen ideat otettiin vastaan hymyssä suin. Eikä siinä mitään, huumoria toki pitää olla ja paljon pitääkin. Sitä ei kuitenkaan ymmärretty, että olin erittäin vakavissani niiden tiukkojen asujen ja rimpsujen ja ketjujen ja kaikkien kanssa. Ja varsinkin ison tukan kanssa! Jukra!
Siinä alkoi sitten hyvällä pohjatyöllä tehdyt biisitkin kuulostaa vähä kakilta ja into siihen omaankin panostamiseen alkoi hälvetä. Siitä syystä Desyren musiikillinen puoli kärsi pienen inflaation.
Se oli harmi, koska Desylle tehtyjä värssyjä oli kehuttu ihan potentiaalisiksi aikaisemmin jopa uskottavienkin muusikoiden toimesta. Ja nyt siis puhutaan pahamaineisen 2000-vuoden demon jälkeisistä biiseistä, eikä siinä olleista.

Joskus noihin aikoihin, tai vähän vähän myöhemmin, aloin epäilemään omaa laulajan paikkaani ja rupesin etsiskelemään vokalistia, joka voisi vetää kovan shown ilman, että olisi sidottu kitaraan, niinkuin itse olin.
Muutamia naislaulajia oli ehdolla, ja osa oli aika päteevääkin (yksi jopa kertoi myöhemmin olevansa...
hmm, käytetään nyt sitten ilmaisua: eksoottinen tanssija).
Kun sitten kerroin, että Bon Jovi ja Europe hieman rankennettuna voisi olla lähellä Desyren meininkejä, niin ehdokkaat poistuivat tirskuen takavasemmalle. Hienoa...
Ystävämme Coco sai minut sitten pysymään laulajan saappaissa, koska se oli alkuperäinen idea ollutkin. Homma kuitenkin laahasi pahasti edelleen.

Omaksuinpa sitten sellaisen mentaliteetin, että: "Jos ei kerran musiikista saada tämän parempaa aikaan, niin vitalis vieköön, ollaan ainaki niin kovan näköisiä, että jengi valahtaa lattialle meidät nähdessään!"
Se oli täysin luonnollinen askel meikäläisen päänupissa, mutta väärähän se oli. Ensin olisi musiikki pitänyt hioa teräänsä ja sitten vasta lookki kuntoon, koska kumpikin täydentää toistaan tässä bändissä. Piste.

Olisi siis vaan pitänyt kylmästi potkia ne heikot lenkit pois bändin riveistä ja etsiä uudet asialle vihkiytyneet veijarit, jotka osaisivat soittaa kunnolla biisit ja haluaisivat näyttää niin kovalta kuin tarkoitus oli.

Nyt siis mentiin näin, että meikäläinen sanoi: "Pue nämä vaatteet päälle."
Kaveri sanoi: "Eeeeemmä ny oikeen tiiä. Nuo ei oo oikeen mua."
Ja meikäläinen näki punaista (joka onneksi oli toinen bändin 'tunnari-väreistä', eh eh)...

Eniwei, tässä sitä oltiin ekan keikan lähestyessä ja jokainen jäsen varmasti tiesi, että reisille menee. Siitä huolimatta päätimme kavuta lavalle ja onneksi näin kävi. Tuo keikka on vain vahvistanut tunnetta siitä, että Desyre päästelee vaikka tiiliseinän läpi, jos tarve vaatii! Jukranpujut!

Tuon keikan jälkeen veikeä basistimme Jambo lähti takaisin koulun penkille ja vähän vähältä aikataulut menivät niin ristiin (ei sentään Ristiin), että eihän noista bändihommista enää mitään tullut.
Soitinpa sitten suhteellisen raskain sydämin kaverille, että mitäs jos erkanemme, kun homma virtsaa näin pahasti. Soitto oli rankka sen takia, koska a) Jambo on hyvä tyyppi ja b) basisteja on jukelon vaikea löytää. Kaikki haluavat olla aina kitaristeja. *Tähän ironinen ilme.*

Jambo totesi, että joo parempi erota, mutta voi jäädä niin kauaksi aikaa, että uusi beissaaja löytyy.
No kakit sitä mistään löytynyt! Mutta väliaikainen rumpali löytyi.

Tuo Järvenpäässä vedetty eka keikka poiki uusia tuttavuuksia ja pienten neuvottelujen jälkeen muuan pitkätukka lupasi tulla avittelemaan meitä ainakin niin kauaksi, että vaki-paukuttelija löytyisi.
Kaverihan oli tokikin nimeltään Jayce Prime.

Kyllä! Primen ensimmäinen Desyre-pesti oli jo vuonna 2003. Harmi kun ei ole fotomateriaalia tuolta ajalta oikein, mutta onneksi muisti toimii vielä niin ja näin.

Sovimme, että treenaamme ensin kahdestaan muutamaa väsäämääni biisiä ja sitten koko bändin kanssa. Ekoissa soittosessioissamme vetelimme kuitenkin covereita, jotta yhteinen soittofiilis löytyisi.
Mm. Stryperin kamaa kokeiltiin ja jotain muuta rankempaa, muistaakseni Sepulturaa.

Tässä vaiheessa suurin osa biiseistä, jotka tulisivat ekalle demolle, oli tehtynä. Ainakin The Battle, He'll Be There, What Is Love ja Jesus oli treenilistallamme. Ja niitä toden totta vedeltiin kyllästymiseen saakka. Ja kyllästyminenhän siitä seurasi, kun ei bändi oikein edennyt.

Kaikkein turhanpäiväisimmät ongelmat meikäläisen perspektiivistä olivat nämä:

• Cocon kitarasoundit olivat korvia raastavaa kuultavaa. Hahaa! Niitä hinkattiin ja hinkattiin, ja kuitenkin ne olivat melkein joka treenien alussa taas ihan mutkalla. Olin suoraan sanoen ihmeissäni. Enkä ollut ainoa.
• Meikäläinen ei jaksanut lauleskella paljoakaan treeneissä, koska muukin bändi oli puoliväkisin mukana ja kaikki tuntui tuhoontuomitulta. Kukaan ei ottanut tosissaan ulkomusiikillisia juttujani. Tai vaikka olisikin ottanut, niin ei lähtenyt mukaan.
• Jaycea alkoi (ymmärrettävästi) ottamaan pannuun, että homma ei edennyt ja yksissä viimeisissä yhteisissä treeneissä kaveri vaan lueskeli jotain lehteä ja muu bändi koitti aloittaa jotain biisiä, muttei siitä mitään tullut.

Risukasaan kuitenkin paistoi arskakin välillä. Silloin kun jaksoin tarttua mikkiin, niin Jambo tokaisi, että: "kyllä sun jäbä pitäis ehdottomasti pysyä tän bändin vokalistina. Treenaa vaan ihmeessä tota laulua, koska jätkä eläytyy niin kybällä noihin lyriikoihin. Se oikeesti toimii."

Se oli mukavaa kuultavaa ja tässäpä X-Files-kamaa itse kullekin. Nimittäin kävipä sitten niin, että meikäläiseen iski ärsyttävä kuume ja kaikki raajat ja nivelet oli öisin ihan tulessa. Nukkumisesta ei siis tullut mitään. Pyöriskelin vain ja koitin eri asennoissa saada vähän unta palloon.

Yhtenä yönä sitten heräsin ja minulle tuli erittäin vahva tunne mennä polvilleni lattialle rukoilemaan. Ajattelin, että eihän tälläistä meikäläiselle tapahdu. Olen lukenut kyllä näistä, kuinka jotkut ovat saaneet tälläisiä kokemuksia, mutta enhän nyt minä... Pidin (jo) tuohon aikaan itseäni niin epäkelpona yksilönä Jumalan silmissä (joka tietty johtui hieman mutkalle menneestä kasvatuksestani), etten oikein osannut soveltaa Jumalan rakkautta itseeni.

Päätin kuitenkin, että mennään nyt vain sitten, koska ei tässä unikaan tule. Siinä sitten ollessani iski yliluonnollisen suuri kiitosmieli ja aloin vaan kiittämään Herraa. En edes tiennyt mistä. Tipat lentelivät silmistä ja olo oli ihan uudenlainen.
Se ei ollut mitään kuumehouretta, koska tilanne oli muuten hallinnassa ja muistan sen selvästi kuin eilisen. Kuinkapa ollakaan, yhtäkkiä ymmärsin katselevani näkyä. En ohjaillut ajatuksiani siihen suuntaan, vaan olin vain niissä kiitos-fiiliksissä siinä itsekseni.

Näin se meni: Näin sellaisen mittatikun. Se oli about muutaman metrin korkuinen ja siinä oli sentit tai jotkut vastaavat mitat merkittyinä. Sitten siihen ilmestyi kaiken maailman nimekkäitä vokalisteja noiden merkintöjen viereen, jokainen omaan määrättyyn kohtaansa.
Sitten alareunaan tuli sellainen piste (tai käyttäisimmekö sanaa pallura), jonka tajusin kuvaavan itseäni laulajana. Yhtäkkiä piste alkoi nousta ja nousta. Olin ihan huuli pyöreänä, että mitäs ihmettä. Pallura nousi yli aika kovienkin laulajastarojen. Siinä jäi ainakin Whitney Houston (huh huh!) jälkeen. En tajunnut mitä tämä tarkoittaa, mutta jatkoin kiittämistä.

Sen kuitenkin sanon, että esim. Whitney on sen verran luonnonlahjakas lauleskelija, että eihän meikäläisellä ole mitään mahdollisuuksia päästä niihin sfääreihin. Olisikin...
Sanonpa myös sen, että jos tämä näky oli Jumalalta, niin kyllä tiedettiin taivaassa, miten valaa uskoa tähän veijariin. Ei tuo ainakaan ole pahaa tehnyt itsetunnolleni. Eh eh...
En tänäkään päivänä vielä tiedä, että mikä tuon näyn tarkoitus oli, tai että olisiko se otettava kirjaimellisesti. Eniwei...

Kun aamulla heräsin, niin olo oli vähän sama kuin Raamatussa Joosefilla, joka kertoi kyseenalaisesta unestaan veljilleen suututtaen nämä pahanpäiväisesti.
_______________________________________________________________________________

1. Mooseksen Kirja (aka Exodus) 37 • (Joosef ja hänen unensa)

1. Mutta Jaakob asui siinä maassa, jossa hänen isänsä oli oleskellut muukalaisena, Kanaanin maassa.

2. Tämä on kertomus Jaakobin suvusta. Kun Joosef oli seitsemäntoista vuoden vanha, oli hän veljiensä kanssa lampaita paimentamassa; hän oli nuorukaisena isänsä vaimojen Bilhan ja Silpan poikien seurassa. Ja hän kertoi isälleen, mitä pahaa kuuli heistä puhuttavan.

3. Ja Israel rakasti Joosefia enemmän kuin kaikkia muita poikiansa, koska hän oli syntynyt hänelle hänen vanhalla iällänsä, ja hän teetti hänelle pitkäliepeisen, hihallisen ihokkaan.

4. Kun hänen veljensä näkivät, että heidän isänsä rakasti häntä enemmän kuin kaikkia hänen veljiänsä, vihasivat he häntä eivätkä voineet puhutella häntä ystävällisesti.

5. Kerran Joosef näki unen ja kertoi sen veljilleen; sen jälkeen he vihasivat häntä vielä enemmän.

6. Hän näet sanoi heille: "Kuulkaa, minkä unen minä olen nähnyt.

7. Katso, me olimme sitovinamme lyhteitä vainiolla, ja katso, minun lyhteeni nousi seisomaan, ja teidän lyhteenne asettuivat ympärille ja kumarsivat minun lyhdettäni."

8. Niin hänen veljensä sanoivat hänelle: "Sinäkö tulisit meidän kuninkaaksemme, sinäkö hallitsisit meitä?" Ja he vihasivat häntä vielä enemmän hänen uniensa ja puheidensa tähden.

9. Ja hän näki vielä toisenkin unen, jonka hän kertoi veljilleen ja sanoi: "Minä näin vielä unen: katso, aurinko ja kuu ja yksitoista tähteä kumarsivat minua".

10. Ja kun hän kertoi sen isälleen ja veljilleen, nuhteli hänen isänsä häntä ja sanoi hänelle: "Mikä uni se on, jonka sinä olet nähnyt? Olisiko minun ja äitisi ja veljiesi tultava kumartumaan sinun eteesi maahan?"

11. Ja hänen veljensä kadehtivat häntä; mutta hänen isänsä pani tämän mieleensä.
_______________________________________________________________________________

Loppujen lopuksi veljet tulistuivat nuoreen Joosefiin niin, että heittivät kaivoon ja lavastivat hänen kuolemansa. Mutta sitten he päättivätkin myydä hänet kauppamiehille, jotka olivat matkalla Egyptiin. Siellä hän ajautui faraon hoviin palvelijaksi. Jumala sitten nosti Joosefin myöhemmin kaikenlaisten mutkien kautta yhdeksi Egyptin suurimmista miehistä.
Joosef antoi veljilleen anteeksi näiden vehkeilyt ja tuossa tarinassa on hirmuisen hieno opetus. Lukekaa se. Saatte vähän liikuntaa pupilleillenne. Eh eh...

Mutta palatkaamme kauniiksi jatkeeksi vielä Desyren tarinaan takaisin.

Kun sitten tilanne alkoi olla lähes sietämätön bändin junnatessa turbohitaasti eteenpäin (tai ympyrää), niin päätin kutsua koko poppoon meille tiukkaan bändipalaveriin, jossa selittäisin tasan tarkkaan mistä Desyressä oli kyse.

Tarkoitus oli antaa poikien ymmärtää se, että tämä on tietyn näköinen bändi ja musiikin ohella siitä on pidettävä kiinni. En voinut sallia bändin mennä lavalle joissain tavis-katukuteissa. En vain voinut. Se oli tehtävä selväksi. Se, että porukka ei ottanut näitä "sääntöjä" tosissaan söi minunkin motivaatiotani niin paljon, että Desyre ei todenkaan teolla ainakaan meikäläisen toimesta mennyt eteenpäin. Koska miten voin rakentaa talon, jos perustuksissa on hutiloitu pahemman kerran.

Olin saamassa tiukan oppitunnin todellisuuskoulussa. Oikeiden jäsenten löytäminen omin voimin olikin vielä vaikeampaa, kuin olin edes kuvitellut. Ja olin kuvitellut paljon.
Hommassa kävi sitten niin, että Jayce ei vaivautunut paikalle (jonka olin epäillytkin tapahtuvan) ja se otettiin sekä minun että hänen puoleltaan merkkinä bändistä lähtönä. Ilman sen kummempaa dramatiikkaa.

Ilma ainakin puhdistui hieman, koska Jayce oli alun perinkin tullut väliaikaispestiin ja nyt etenemätön bändi vain tuhlasi kaikkien aikaa. Tämä oli siis hyvä näin.

Olimme Cocon kanssa ainoat asialle omistautuneet jäsenet, niin omistautuneita kuin tuollaisessa tilanteessa nyt pystyi olemaan. Jamboa näkyi yhä harvemmin ja uuden rumpalin etsiminen tuntui päivä päivältä rankemmalta.

Kaiken kaaoksen keskellä olin sentään saanut lehteni, Ristillisen, takaisin ihmisten ilmoille ja olimme tehneet uuden numeron monen vuoden tauon jälkeen. Panin lähes kaiken intoni nyt lehteen sitten, kun kerran bändi ei toiminut. Aloitimme tekemään neljättä numeroamme ja siihen tulisi mm. Lordi-haastis sekä juttua Stryperin alkuperäisestä basistista, Tim Gainesista. Olin innoissani.

Kun nide saatiin ulos, niin uskollinen lukijakuntamme tilaili sitä innolla ja muutamia uusiakin nimiä näkyi siellä täällä. Erään Lordi-fanin kohdalla sitten sain sydämelleni erittäin vahvasti laittaa mukaan saatekirjeen, jossa kerroin etsiväni rumpalia glam-poppooseeni ja että jos hän tuntisi ketään, niin meikäläiseen voisi ottaa yhteyttä.

Muutaman päivän päästä tuli mailia, että: "Mistä tiesit, et mä oon rumpali ja että kuuntelen just noita bändejä joita olit listannu tuohon saatekirjeeseen?"

Siis en todellakaan tiennyt kaverin rumpalismista mitään! Tämähän on mieletöntä!, ajattelin. Olisiko tämä nyt se kaivattu kaveri remmiin? Sovimme tapaamisen Helsingin juna-asemalle ja päätimme katsoa, että mitä tästä seuraa.

Jäbän nimi oli Zade.

Zaden tavatessani ensimmäistä kertaa tuolla juna-asemalla, huomasin että kaveri on hieman nuorempi kuin Coco ja minä. Olihan tästä jo puhuttukin mailitse, ja todettu että ei se haittaa kunhan hommat hoituvat.
Tapasimmekin sitten hieman myöhemmin vielä eräässä kahvilassa niin, että paikalla oli myös Coco. Kaverihan ei ollut tavannut Zadea vielä tässä vaiheessa.
Emme vielä tienneet silloin, että tuo nimenomainen (nyt jo keskuudestamme valitettavasti poistunut) Café tulisi jonkinlaiseksi Desyren vakio-miittipaikaksi vuosiksi eteenpäin.

Eräskin tapaus tuolla kaffilassa on pakko mainita tässä. Olimme Zaden kanssa sumpilla ja keskustelimme luultavasti RedCatista (bändi, johon olimme liittyneet '06 kun Desyre oli telakalla) ja juuri puhuin jotain tärkeää Zadelle, kun kaveri jäi vain tuijottamaan olkani yli sanomatta mitään. Käännyin katsomaan ja takanamme tiskin tuolla puolen n. 1,5 metrin päässä takaraivostani tiskikone oli kuumentanut pestyt lasit niin kuumiksi, että kun kahvilan työntekijä otti niitä sieltä, yksi räjähti tuhannen sirpaleiksi hänen käteensä. Ilmeisesti ei mitään pahempaa sattunut, mutta kyllä siinä tuli koitettua omaa päätä ja niskaa, että oliko mitään terävää sojottamassa siellä täällä. Vaara vaanii joka paikassa. Ja tarina jatkuu...

Olimme sitten päättäneet, että Zade on oiva lisä muonavahvuuteemme ja Cocokin lämpeni ajatukselle. Vähänpä tiesimme, että Zade oli hieman "rukannut" ikäänsä ylöspäin siinä pelossa, ettei pääsisikään nuoren ikänsä vuoksi bändiin. Uskouduttuaan tuosta seikasta muutaman vuoden päästä, ratkesin hihittelemään, koska ei meillä olisi ollut ketään muuta vaihtoehtoa tuohon hätään ja meidän oli pikku pakko ottaa hänet mukaan.

Ja oli kaverista muutenkin avuksi meille, koska hän sai omien seurakunta-kontaktiensa avulla meille erittäin mukavan treenipaikan, jossa vietimme lukemattomia treenejä ja jossa myös nauhoitimme rummut kakkos-demollemme "Out Of The Blue Into The Red".
Aloimme jossain vaiheessa kutsumaan treenistämme saunaksi, koska se oli kunnon hikitupa lämpiminä kesäpäivinä.

Aluksi kuitenkin pidimme treenistämme silloisen työpaikkani "musiikkikerhon" tiloissa, johon liityin saadaksemme tilat käyttöömme. Myöhemmin etenin jopa sihteeriksi ja pääsimme puheenjohtajan ja muun porukan kanssa pähkäilemään, että mitä uusia laitteita pyytäisimme työpaikaltani kerhotoimintamme tukemiseksi. Saimmekin ainakin erittäin tarpeeseen tulleen P.A.:n ja pari uutta mikkiä ständeineen.

Eniwei, hommat etenivät ja päätimme aika nopeasti alkaa työstämään ensimmäistä oikeaa demoamme, johon tulisi viisi 'tukkahullua' biisiä.
Tässä vaiheessa aloin itsekin tsempata enemmän musiikkipuoleen, nyt kun kerran oli bändikin (basistia lukuunottamatta) kasassa. Päätin hankkiutua eroon "laululukostani" ja vetelin milloin missäkin, että pääsisin hieman kosketuksiin vähän käytetyn ääneni kanssa. Pikkuhiljaa sain siitä kiinni jotenkin ja aloimme sovittamaan kotona tekemiäni demobiisejä oikean bändin kanssa.

Olin alkuun hieman maassa, kun Zade ei kovin innolla viljellyt soittoonsa tuplabasareita. Ne olivat mielestäni erottamaton osa Desyren rytmistä puolta, vaikka edes pelkästään mausteina muuhun soittoon. Myöhemmin tämä kuitenkin korjaantui.

Huomasin Zaden olevan KISS-fani henkeen ja vereen ja bändin alkuunpään Peter Criss-vaikutteet olivat vielä vahvasti läsnä kaverin soitossa, vaikkakin pikku hiljaa Eric Carr-maiset kommervenkit alkoivat myös nostamaan päätään kaverin kapuloinnissa.
Itsehän en ole rumpali ja jos syystä tai toisesta joudun rumpusetin taakse, nousee tuskanhiki pintaan, ja meikit valuu silmille...
Minulla ei siis ollut hallussa oikeita termejä rumpalille, että mitä halusin mihinkin biisiin. Myöhemmin sitten homma korjaantui ja pääsimme kunnolla vauhtiin, mutta tuolloin alussa vähän ahdisti.

Olin kaavaillut päässäni Desyren musiikista hieman dynaamisempaa ja nyt se ei ihan päässyt niihin haluamiini sfääreihin. Tällä kertaa päätin kuitenkin niellä ylpeyteni ja ruoskin itseäni ja bändiä saadaksemme sillä hetkellä parasta jälkeä aikaan.
Coco oli oma salaperäisen hiljainen veijarinsa ja tuli mukaan juttuihin antamatta sen kummempia kommentteja suuntaan taikka toiseen. Siinä on hyvät ja huonot puolensa.
Zade sitä vastoin oli erittäin osallistuva ja ottikin kantaa moniin epäkohtiin, joka ilahdutti meikäläistä vallan muikeasti. Aikaa myöten homma menikin siihen, että pähkäilimme mm. ulkomusiikillisista puitteista lähes poikkeuksetta kahteen pekkaan ja homma toimi erittäin hyvin.

EKA DEMO

Aika alussa jo oli selvää, että sloganimme "Hair Metal Madness" tulisi ensimmäisen oikean demomme nimeksi. Nippelitietona kerrottakoon, että myös sen nimistä biisiä olen pakertanut ja ehkäpä se pääsee jonain päivänä yleisön korviin asti.

Kolmea viidestä demolle valitsemastamme biisistä ei ole taidettu soittaa livenä välttämättä ollenkaan; What Is Love, Jesus ja He'll be There (kaksi viimeistä siis kyllä vedettiin silloin Amphirock '03:ssa, mutta ilman lauluja).
Jäljelle jäävät Undoings Of My Life ja The Battle ovat taas pysyneet repertuaarissamme tähän päivään asti, ja niistä on pidetty hurjasti.
(Nykyinen basistimme Mike "Ozzy" Seeker oli myytyä miestä kuullessaan vuonna 2004 ostamaltaan juuri julkaistulta ekalta demoltamme Undoingsin. Se on tälläkin hetkellä yksi hänen soittoäänistään kännyssä.)

Ensimmäinen studio-kokemuksemme ei ollut kaksinen, vaikka ihan kivaa siellä oli. Se taisi olla ensimmäinen oikeassa studiossa työskentely kaikille muille paitsi Cocolle, joka oli edellisen bändinsä, Ruusutarhan kanssa tehnyt jo nauhoitteen. Coco ottikin suhteellisen iisisti, kun taas me Zaden kanssa imimme uutta kokemusta innolla itseemme.

Käyttämämme studio oli nimeltään Volume Tuotanto ja se oli siististi kasattu erään toimistotalon kellarikerrokseen. Siellä oli erittäin studiomainen tunnelma.
Noista sessioista on videomateriaalia aika mukavasti ja siitä varmaan koostetaan joku osanen tulevalle DVD:llemme. \,,/

Nauhoittajamme Pete (joka teki oman mediassakin palkitun levynsä tuona vuonna) oli positiivisesti yllättynyt Desyren "hey, nyt vedetään melodista höttöä hyvällä fiiliksellä"-asenteesta musiikissamme. Kitaraharmoniamme olivat myös hänen mieleensä ja eräänä päivänä kaveri yllätti meidät tuomalla levyllisen tukkaheviä studioon. Olimme kuulemma herättäneet hänessä nostalgisen kaipauksen tuon ajan meiningeille ja hän kävi jostain divarista poimimassa erään helmen itselleen.
Tuumimme jätkien kanssa, että: Wow! Me ollaan varmasti oikealla tiellä! =)

Kävimmepä sitten Zaden rumpuosuuksien kimppuun ensimmäisenä päivänä ja ryystimme aivan liiaksi kahvia - paitsi Coco, joka ei tuohon aikaan koskenut pitkällä tikullakaan kyseiseen litkuun, vaan pitäytyi uskollisesti muuan cola-juoman pauloissa.

Pienen hinkkauksen jälkeen saimme rummut taltioitua meikäläisen soittaman demo-kitaran päälle, joka tietty deletoitiin armotta käyttötarkoituksensa jälkeen. Pienen välimiksauksen jälkeen aloimme kasaamaan rytmikitaroita rumpuraitojen päälle ja päädyimme tiukan aikataulun vuoksi vetämään mallintavalla soundilla soitot suoraan linjaan. Tämä hieman söi meitä kitaristeja, mutta homma oli hoidettava näin.

Vedin omat rytmini sisään, jonka jälkeen huomasin, että olin jännittynyt kuin äärimmilleen vedetty vieteri. Onneksi tajusin hieman astua sivuun "ylitarkkailijan" roolistani, ja jätin Cocon vetämään omia osuuksiaan rauhassa ja menin itse katutasolle ottelemaan hieman aurinkoa ja muutenkin väriä poskiini. Elokuu oli kuumimmillaan ja arvelimmekin bändin kanssa, että näistä sessioista jää hyvät muistot tuonne päänupin perukoille.

Joinakin päivinä managerimme BonBon (joka myös poseerasi tuon ekan demomme kansissa 'muka-jäsenenä', koska en voinut sulattaa Desyrestä ajatusta triona) oli myös mukana ja heitteli ehdotuksiaan soittimien ja laulujen värityksiin. Välillä tunteet kuumenivat tuliseksi väittelyksi.

Kun sitten olimme saaneet Cocon kanssa veivattua rytmikitarat narulle, oli bassojen vuoro. Nehän jompotteli nauhalle meikäläinen, koska oikeaa basistia ei ollut innokkaasta etsinnästä huolimatta löytynyt. En vielä tuolloinkaan omistanut bassoa, joten jouduin lainaamaan sitä eräältä veijarilta, joka oli ehdolla basistiksemme ennen demon nauhoituksia.

Homma näytti tämän Jazz-nimisen jäbän kohdalla aluksi suht lupaavalta ja pidimme sitten ennen foto-sessioita ns. treeni-fotosessiot, joissa oli tarkoitus kokeilla mitkä kuteet toimivat ja mitkä ei, jne.
Jazz tuli paikalle sovittuun aikaan ja oli hommannut ihan kivat sinipuna-housutkin itselleen ihan Desyreä varten. Pökät eivät vain ihan sellaisenaan käyneet yksiin vision kanssa ja halusin niihin muutakin römpettä ja sen sellaista. Yhtäkkiä kävi ilmi, että Jazzilla on todella pahoja lukkoja joistakin asioista ja niiden avaamiseen meillä ei toden teollakaan ollut mahdollisuuksia.
Homma räjähti käsiin siinä vaiheessa kun ehdotimme, että vedä tuo aikanaan Jambon käyttämä peruukki päähän edes näiden koekuvausten ajaksi saadaksemme vähän sitä haluttua meininkiä kuviin. Jazz kävi todella vaikeaksi ja selitti ihan outoja, joista emme saaneet mitään tolkkua ja kaiken päätteeksi päätti lähteä menemään koko tilanteesta. Olimme ihan ihmeissämme.
Päätin kuitenkin antaa kaverille vielä mahdollisuuden tulla bändiin ja sovimmekin, että nähdään parin viikon päästä olevilla Tuska-festareilla (johon tiesin meidän kummankin menevän) ja siellä hän saisi antaa lopullisen vastauksensa. En halunnut päästää näin helpolla menemään potentiaalista basistiehdokasta, koska tämänkin löytäminen oli ollut työn ja Tuskan takana. Toivoin, että hyvin nukutut yöt olisivat valaneet Jazziin vähän uskoa itseensä ja bändiä kohtaan, mutta näin ei ollut käynyt ja kaveri päätti jättää pestin väliin.
Sain onneksi lainaan häneltä bassoa, josta nyt siirrymmekin tarinassamme takaisin studio-miljööseen.

Siinä siis olin basso kourassa. Se vähäinen määrä kokemustani tuosta soittimesta ei vastannut mielikuvaani siitä, mitä halusin bassojen olevan Desyren musiikissa. Soitin osuudet niin perusmeiningeillä kuin mahdollista, mutta en ollut niihin tyytyväinen, koska taitoni ei riittänyt kikkoihin, joita halusin musiikkiin.

*** Nyt seuraa Mazin puristinen näkemys basismista. ***

Mielestäni homma on niin, että jos soittaja jolla on kitaristin mentaliteetti, soittaa bassoa, niin se ei kuulosta oikealta. Hyvin usein olen kuullut pinnallisia kommentteja siitä, että onneksi kitaristin on helppo soittaa bassoa ja muuta pälä-pälää. No voi ollakin helppo, mutta osaako kitaristi soittaa bassoa sen vaatimalla tyylikkyydellä? Ei basso ole mikään "ylimääräinen kitara". Hyvin soitetut bassokuviot luovat aivan omanlaisensa tunnelman jopa metalliin, kunhan kyseessä on vähintään melodinen räime.

Nythän on pakko tähän sanoa, että nykyinen basistimme Mike on aloittanut aikanaan kitaralla ja siirtyikin bassoon vasta Desyreen tultuaan, mutta kaveri on todellakin alkanut kuuntelemaan miten missäkin bändissä soitetaan bassoa ja sillä on ollut suuri merkitys.
Itse fanitan hyvin soitettuja ja tyylikkäitä bassolinjoja biiseissä hyvin paljon ja olen käyttänyt paljon aikaa siihen, että biisiä tehdessäni annetaan siihen se basson vaatima tila. Olemme Miken kanssa yhdessä miettineet tähän pian ulostulevalle Warning-levyllemmekin ihan ajan kanssa, miten hän bassottelee missäkin kohtaa. Ja nykyään Mikellä on bassoa soittaessaan basistin mentaliteetti ja taas kitaroidessaan kitaristin mentaliteetti. Ja niin sen tulee ollakin.

*** Ja tarina jatkuu... ***

Olin hieman huolissani, koska basson paksut kielet kuluttavat sormen pintaa paljon enemmän kuin kitaran kielet. Itselläni ei todellakaan ollut runsaan bassonsoiton kovettamia sormia ja tiesin, että seuraavana päivänä oli vielä monta kitarasooloa vedettävänä. Enkä voisi vetää niitä, jos sormieni pinta olisi rikki.
BonBon sitten laittoi teippiä sormenpäihini, että ne olisivat vähän suojassa. Eihän se oikein toiminut ja sormet lipsuivat sinne tänne. Päätinkin sitten keskittyä ninjamaisella hartaudella ja vetää mahdollisimman kerralla putkeen soitot. Suht hyvin selvisin ja sormet kestivät koetuksen.

Sitten siirryimme niihin sooloihin ja muihin lead-osuuksiin ja tässä vaiheessa veikeät lead-harmoniamme saivat positiivista huomiota ja kaikilla oli niin mukavaa.... oi, jospa oisin saanut olla mukanaaaaaaaaaaa.... Jee!

Lauluihin oli sitten tarkoitus käyttää about päivän verran ja nyt on sanottava, että suomen kielestä ei löydy sanaa joka voisi kuvata sitä hermoilua, jonka läpikävin tuona päivänä. Otin tapani mukaan liian vakavasti suoritukseni, enkä saanut oikein ääntäni rennoksi. Kun koitin ylirentouttaa sitä, niin monet s-äänteet kuulostivat humalaisen veijarin zhhh-äänteiltä. Huh huh...
Monet suunnittelemani jipot jäivät tekemättä, koska nauhoittajamme Pete oli sitä mieltä, että ei toimi. Sitten hän yksin teoin julistikin, että jätetään ne rock-kirkaisut ja muut pois kokonaan. Kokemattomuuden arkuuttamme taivuimme tämän päätöksen alle ja se kaduttaa yhä tänä päivänä.
Jos jotakin tiedän rock-meiningeistä, niin sen, että nuo kiljaisut ja muut maustekeinot kyllä onnistuvat tältä vokaloijalta. Saikin olla viimeinen kerta, kun moiseen päätökseen alistumme. Ugh!

Siinäpä nyt pähkinänkuoressa tämä osa historiikkiamme. Jatketaan taas sopivan ajan tullen. Jauh!